Pietari Suuren merilinnoitus tai Tallinnan–Porkkalan linnoitettu puolustusasema oli 1900-luvun alussa suunnitellun Venäjän keisarikunnan pääkaupunkia Pietaria vihollisen maihinnousulta suojaava meripuolustusjärjestelmä.
Pietari Suuren merilinnoituksen rakennustyömaalla työskentelevistä n. 10 000 rakentajasta pääosa oli suomalaisia. Kun ryhdyttiin rakentamaan kenttälinnoituksia v. 1915 jouduttiin väkeä ottamaan työmaille pakko-otoilla, jotka perustuivat venäläiseen sotatilalakiin.[1]
Työvoimapulaa helpottamaan tuotiin lisäksi elokuussa vuonna 1916 Helsingin seudulle Suomeen 2 100 työntekijää Venäjältä. Pakkotyöhön tuodut rakentajat olivat tataareja, kirgiisejä[1] ja kiinalaisia, todennäköisesti sotavankeja. Suomalaiset puhuivat kiinalaisista ja hunghuuseista.[2] Heitä käytettiin pääasiassa metsätöihin Espoossa ja Sipoossa. [1]
Venäjän tarve Suomenlahden rannikkopuolustuksen dramaattiselle vahvistamiselle seurasi Tsushiman meritaistelusta 1905, jossa merkittävä osa sen Itämeren laivastosta upposi. Nopein ja halvin tapa Pietarin suojaamiseksi oli uuden laivaston rakentamisen sijaan rannikkotykistö. Ajatus puolustusasemien rakentamisesta esitettiin ensimmäisen kerran 1907. Keisari Nikolai II hyväksyi suunnitelmat 5. heinäkuuta 1912, jonka jälkeen rakennustöiden oli määrä alkaa. Suunnitelma puolustusjärjestelyiksi tunnettiin merivoimien Itämeren suunnitelmana eurooppalaisen sodan varalta (ven. План морских сил Балтийского моря на случай европейской войны) [3]
Puolustusjärjestelmä käsitti useita kehiä.
Sisin kehä Pietarista katsottuna oli Suomenlahden keskellä kaupungin edustalla oleva merilinnoitussaari Kronstadt sekä Viipurin maa- ja merilinnoitusasemat, joiden tehtävänä oli varmistaa, ettei Kronstadtin linjaa pystytä kiertämään pohjoisesta Viipurinlahdelle tehtävällä maihinnousulla.
Seuraava puolustuslinja oli Kotkan–Kurkolanniemen-Merikülan (Viron mantereella) tasolla, ja kulki Suomenlahden saarien kautta.
Kolmas linja kulki Tallinnan–Porkkalan tasolla. Suunnitelman mukaan Porkkalaan sekä Tallinnan rannikolle oli rakennettava järeitä rannikkotykkejä sekä Tallinnaan perustettava laivastotukikohta. Paikka valittiin, koska se oli Suomenlahden kapein kohta. Mäkiluodon ja Naissaaren väli on vain 36 kilometriä, kun järeiden rannikkotykkien kantama oli tuolloin noin 25 kilometriä. Näin Suomenlahdella kulkeva osasto olisi joutunut ristituleen.
Neljäs linja käsitti Tahkunan (Hiidenmaalla)– Dirhamin (ruots. Derhamn - Viron mantereella)-Hankoniemen tason. Lisäksi venäläiset vahvistivat rannikkotykistöä sen länsipuolella Saarenmaalla ja Ahvenanmaalla. Ahvenanmaalle sijoitettiin rannikkotykistöä suojaamaan Maarianhaminaa sekä valvomaan Pohjanlahden meriliikennettä ja Suomenlahdelta tulevaa liikennettä. Krimin sodan jälkeen demilitarisoidulle Ahvenanmaalle sijoitettiin kolme lentoveneasemaa ja yksi lentoveneiden tukiasema sekä rannikkopatteri 71.
Alkuperäisten venäläisten suunnitelmien mukaista linnoitusten valmistumista hidasti ensimmäinen maailmansota. Rakennelmat olivat vain osittain valmiit, kun Suomi ja Viro itsenäistyivät lokakuun vallankumouksen jälkeen.
Järeimmät 356 mm/52 -tykkien vm. 1913 muodostamat patterit olivat tällöin vielä pahasti kesken.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pietari Suuren merilinnoitus Wikimedia Commonsissa