Luce Irigaray (s. 3. toukokuuta 1930 Blaton, Belgia) on ranskankielinen kielitieteilijä, kulttuuriteoreetikko, psykoanalyytikko ja filosofi. Hän on merkittävä feministisen filosofian teoreetikko. Anglo-amerikkalaisessa ja suomalaisessa tutkimuksessa on korostettu Irigarayn sijoittuvan filosofisella kentällä erityisesti saksalaiseen ja ranskalaiseen filosofiseen perinteeseen. Näissä tulkinnoissa häntä määrittävät erityisesti Edmund Husserlin fenomenologia ja sen eksistentialistiset muotoilut mutta myös Jacques Derridan dekonstruktio. Eksistentialistista fenomenologiaa ovat aiemmin luoneet muun muassa Martin Heidegger, Maurice Merleau-Ponty ja Emmanuel Lévinas, jotka ovat myös vaikuttaneet Irigarayn ajatteluun vahvasti. Toisaalta Irigarayta määrittelee vahvasti lacanilainen psykoanalyysi ja sen kritiikki. Irigaray on vaikuttanut vahvasti esimerkiksi filosofien Elizabeth Groszin ja Rosi Braidottin ajatteluun.
Kysymys sukupuolierosta (eli sukupuolten välisestä erilaisuudesta) on Irigarayn mukaan aikakautemme merkitsevin kysymys niin filosofisesti, poliittisesti kuin eettisesti. Yleensä esitetään, että Irigarayn tuotannon ymmärtämiseksi ja käyttämiseksi on muotoiltava kysymyksiä naiseudesta, sen merkityksestä ja potentiaalista, mutta samalla pitää huomata, että Irigarayn on katsottu kieltäytyvän antamasta naiseudelle tiettyä, pysyvää määritelmää.[1] Poliittisessa mielessä Irigarayn tuotannon kannalta keskeinen kysymys on myös, onko nykyisen kaltainen tasa-arvo-ajattelu riittävää. Hän sanoo, että sosiaalisten ja konkreettisten muutosten (kuten palkkatasa-arvo) vaatiminen on välttämätöntä, mutta sukupuolten epätasa-arvo on syvemmällä, ja siksi pitää kyseenalaistaa sosiaalinen ja kulttuurinen ajattelemisen tapa, joka asettaa naisen ja miehen hierarkkiseen suhteeseen.[2]
Nykyfeminismi on yleisesti ottaen siirtynyt pois naiseuden essentialisoimisesta, eli epähistoriallisesta ja universalisoivasta tavasta käsittää naisen tai miehen olemus, joka niputtaa kaikki samaan kielelliseen, biologiseen tai sosiaaliseen kategoriaan kuuluvat ihmiset tai asiat samanlaisiksi tai yhteisiä määrääviä ominaisuuksia omaaviksi. Naisen kohdalla määräävien piirteiden on usein länsimaisessa historiassa ajateltu perustuvan biologiaan tai anatomiaan. Tällainen naissubjekti on kuitenkin koettu monoliitiksi ja kykenemättömäksi tunnistamaan vivahteita: naissubjektin on sanottu edustavan vain keski-ikäistä, valkoista ja keskiluokkaista heteronaista. Irigarayn ajattelu kuitenkin kyseenalaistaa tämän suuntauksen siinä mielessä, että Irigarayn mukaan sukupuolten välinen ero on ensisijainen ero ja tärkein feministisen tutkimuksen kohde, sillä tämä on hyvin ongelmallinen kysymys, jota ei ole ratkaistu. Irigarayn tuotanto koostuu suurimmalta osin psykoanalyysia ja filosofiaa (varhainen tuotanto) sekä yksinomaan filosofiaa (keski- ja myöhempi tuotanto) koskevista teoksista. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, onko hänen ajattelussaan tapahtunut selkeä siirtymä, eli voidaanko puhua varsinaisista erilaisista kausista, mutta painopisteen muutos pois psykoanalyyttisesta tutkimuksesta on hänen ajattelussaan tapahtunut 1980-luvulla.[3]
Irigaray esittää että naiseus ei ole tähän mennessä ollut toimiva poliittinen identiteetti, koska naisidentiteettiä tai -subjektia ole ollut olemassa, sillä nainen on aina ymmärretty ainoastaan miehen näkökulmasta, ja mieheyteen nähden toissijaisena. Hän esittääkin, että naista ei ole vielä koskaan ollut olemassa, viitaten naiseen sinänsä, ja esimerkiksi naiseen poliittisena toimijana tai ajattelijana. Irigaray ei esitä, että nainen olisi miehen kääntöpuoli, tai että koko ajattelu pitäisi kumota ja luoda uudestaan, vaan hän haluaa paljastaa, että neutraalina ymmärretty subjekti on aina ollut miespuolinen, ja tähän on liittynyt naisen sulkeminen ajattelun ja normaaliuden ulkopuolelle. Sukupuoliero on tiedostamatta ja piiloisesti toiminut länsimaisen filosofian "polttoaineena". [4] Irigarayn mukaan naiselliseksi ymmärretyt asiat kuten tunteet ja aistisuus ovat yhtä lailla miessubjektin ominaisuuksia, vaikka ne onkin yleensä kielletty.[5] Irigarayn kohdalla onkin huomioitava hänen fenomenologinen kontekstinsa. Kyseenalaistamalla naissubjektin toimivuuden Irigaray tahtoo kysyä uudelleen, mitkä ovat feminismin ehdot ja päämäärät.
Irigarayn varhaisempi tuotanto perustuu lacanilaisen psykoanalyysin kritiikkiin ja Jacques Derridan dekonstruktioon. Irigaray otti 1960-luvulla osaa psykoanalyytikko Jacques Lacanin seminaareihin ja valmistautui analyytikoksi, mutta hänet erotettiin vuonna 1974 monumentaalisen väitöskirjassa Speculum de l'autre femme – se voidaan suomentaa vaikkapa nimellä "Toisen naisen spekula", mutta myös "Speculum toisesta naisesta" tai vain ”Speculum. Toinen nainen" – esittämien kerettiläisten näkemystensä vuoksi Lacanin perustamasta Vincennesin yliopistossa sijaitsevasta Pariisin freudilaisesta koulusta. Irigarayn väitöskirjan nimi viittaa gynekologin spekulaan, jolla katsotaan naisen vaginaan laajentaen sitä. Toisaalta spekulan metalista pintaa vastaan gynekologi näkee omat kasvonsa kuin vääristyneestä peilistä – Lacanin peilivaihetta mukaillen. Norjalainen kirjallisuuden tutkija Toril Moi huomauttaa jo Irigarayn väitöskirjan muodon muistuttavan spekulan/emättimen koveraa pintaa. Keskimmäistä jaksoa ympäröi kaksi massiivista Sigmund Freudia ja Platonia käsittelevää jaksoa, joiden väliin pirstoutuneempi keskijakso ikään kuin uppoaa. Niin ikään keskimmäisessä osassa Irigaray esittää oman diskurssinsa ensimmäisenä ja viimeisenä, kun taas ensimmäisessä ja viimeisessä osassa Irigrarayn oma diskurssi on sijoitettu miesajattelijoiden väliin. René Descartes uppoaa teoksen syvimpään onteloon.[6]
Irigarayn varhaisen tuotannon toinen merkkiteos on Ce sexe qui n'en est pas un. Verrattuna Speculumiin se on helppotajuisempi, runollisempi, puoliteoreettinen, sillä Irigaray pyrkii siinä vastaamaan Speculumin herättimiin kysymyksiin, ja selittämään teosta. Irigaray kirjoittaa siinä paljon suhteestaa psykoanalyyttiseen teoriaan, esimerkiksi hän kritisoi Freudin näkemystä lasten sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden kehittymisestä siten, että hänen mukaansa Freud ottaa huomioon ainoastaan yhden sukupuolen, miehen, ja maskuliinisen seksuaalisuuden. Pieni tyttö on psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan ainoastaan "epäonnistunut mies", ja tytön sukupuolisuus muodostuu sen kautta, että häneltä puuttuu miehen sukupuolielin. Irigaray kirjoittaakin, ettei Freudin mukaan ole olemassa tyttölapsia, ainoastaan poikia, ja vaillinaisia poikia.[7] Lacania näkemystä Irigaray kritisoi samasta asiasta, siis että Lacanin teorian mukaan sukupuolia on aidosti vain yksi, ja toinen ymmärretään puutteellisena, mutta Irigarayn mukaan Lacanin kieleen ja diskursiivisuuteen painottuva psykoanalyyttinen teoria on osittain vielä Freudin käsitystä ongelmallisempi, esim. siksi että sukupuolten erilaisuus ymmärretään vain kielestä johtuvaksi.[8]
Ce sexe qui n'en est pas un-teoksessa Irigaray korostaa naisen seksuaalisuuden moninaisuutta sanomalla, että naisen sukupuolielimiä on ympäri kehoa; nainen kokee nautintoa ja mielihyvää lähes joka puolella kehoaan. Naisen nautinto on vaihtelevampaa, eroissaan moninaisempaa ja herkempää kuin yleensä kuvitellaan, koska naisella ei ole yhtä sukuelintä eikä kiinteää seksuaalisuutta. Naisen seksuaalisuutta sellaisenaan ei mikään teoria voi kuvata ja käsitteellistää muuten kuin epäsuorasti.
Kieli on Irigarayn ajattelussa tärkeä teema hänen psykoanalyyttisen ja kielitieteellisen koulutuksensa takia. Hän on samaa mieltä Jacques Lacanin kanssa siitä, että yksilön pitää tulla kielen piiriin voidakseen tulla subjektiksi. Tämän takia on tarpeen kielenkäytön maskuliinisuuden paljastaminen ja sen muuttaminen, niin että myös naisella voi olla ongelmaton suhde kieleen ja sen käyttöön. Irigarayn 1970-luvun tuotannon keskeisenä tavoitteena oli pyrkiä selvittämään kielen ja symbolisen järjestyksen merkitystä erityisesti naisen seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin määräytymisessä. Hänen tavoitteenaan oli osoittaa kielen maskuliinisuus ja purkaa miehisen diskurssin rakennelmaa tuomalla esiin tapa, jolla diskurssi määrittää feminiinisen ja samalla torjuu sen. Kieli on hänen mukaansa ainoastaan näennäisesti neutraali ja sukupuoleton. Irigarayn mukaan diskurssin vankina nainen tulee määritellyksi miessubjektin kääntöpuolena, miehestä eroavana sukupuoliolentona, ei itsenäisenä toimijana. Sen sijaan nainen toimii heijastuspintana, josta mies voi peilata itseään kokonaisena subjektina.[9]
Myöhemmässä tuotannossa Irigaray on keskittynyt lukemaan länsimaisten miesfilosofien tekstejä. Vuonna 1980 kirjoittamassaan teoksessa Amante marine de Friedrich Nietzsche Irigaray esittää runollisteoreettisen tulkinnan Nietzschen vesikuvastosta väittäen alkuaineista veden olleen hänelle vierain. Niin ikään teoksessa L'Oubli de l'air chez Martin Heidegger Irigaray väittää Heideggerin torjuvan tuotannossaan ilmakuvastot. Heideggerin diskurssista tulee lähtökohta Irigarayn omalle analyysille, jonka mukaan ilma on miehiseen ajatteluun kuuluva yksinkertaistava jaottelua purkava naiselementti. Myöhemmin hän arvostelee myös Freudia siitä, ettei tämä ota huomioon lapsen ratkaisevan tärkeää suhdetta ilmaan.[10]
Irigaray on kirjoituksissaan kritisoinut tiedettä sen sukupuolittuneisuudesta. Hänen mukaansa E=mc² on sukupuolittunut yhtälö, koska se pitää valonnopeutta tärkeämpänä kuin muita nopeuksia, jotka ovat ihmisille elintärkeitä. Hän on myös kritisoinut fysiikkaa nestemekaniikan vähäisestä tutkimuksesta, mikä hänen mukaansa kielii "maskuliinisten fyysikoiden" suosivan jäykkiä, kiinteitä asioita. Tämä johtuu hänen mukaansa tieteen kyvyttömyydestä käsitellä "feminiinisiä" virtauksia. Miesten sukuelimelle on ominaista jäykistyminen kun taas naisilla on kuukautisverta ja emätinnesteitä vuotava aukko. Tästä näkökulmasta katsottuna Irigarayn mielestä ei ole ihme, ettei tiede ole kyennyt kehittämään onnistunutta turbulenssin mallia. Turbulentin virran ongelma ei ole ratkaistavissa, koska nesteiden ja naiseuden käsitteet on muotoiltu puutteellisesti.
Irigarayn ajatuksia on esitelty kriittisessä valossa Alan Sokalin ja Jean Bricmontin kirjassa Impostures intellectuelles, jossa niille on omistettu oma lukunsa.[11] Sokalin ja Bricmontin teoksessa kritisoidaan ankarasti myös Jacques Lacania sekä erinäisiä psykoanalyyttisiä koulukuntia ylipäätään.
Katso myös: Tieteiden sota
Feministisessä teoriakeskustelussa Irigarayta on syytetty essentialismista eli olemusajattelusta. Hän kun näyttäisi ajattelevan, että sukupuolet ovat olemukseltaan erilaisia esimerkiksi rinnastaen naisen ja nesteet keskenään (väite siitä, että nestemäisyys muistuttaisi alitajuisesti naisesta/äidistä palautuu ajatukseen, että kukin meistä viettää elämänsä ensimmäiset 9 kk äidin vatsassa, minkä vuoksi nestemäisyys ja naiseus subjektin mielessä kietoutuisivat toisiinsa jo eräänlaisena alkukokemuksena; ajatus esiintyy lukuisilla psykoanalyytikoilla, vrt. Jung, Bachelard, Kristeva jne...) tai väittäessään feminiinisyyden löytävän itsensä mystisessä kokemuksessa. Toisaalta Irigaray korostaa kyseessä olevan ironisen eron; rinnastaessaan esimerkiksi naisen ja nesteet, hän vain jäljittelee hysteerikon roolia, jota patriarkaalinen yhteiskunta naisilta olettaa ja johon miesfilosofit ovat naiset ajaneet. Vaikka feministisessä teoriakeskustelussa Irigaraylle on annettu tunnustusta sukupuolieron merkityksen pohtimisesta ja sen uudelleenkäsitteellistämisestä, on mimesistä mielekkäänä poliittisena strategiana epäilty. Essentialismin lisäksi Irigarayta on kritisoitu historiattomuudesta ja filosofisesta idealismista, tarkoittaen, että hän unohtaa naisten elämän materiaaliset lähtökohdat.[12]
| ||||||||||||||||||||||||||
