| Osa artikkelisarjaa |
| Herännäisyys |
|---|
 |
|
Henkilöitä |
|
Paikat
|
|
Media |
|
Lisää aiheesta |
Jaakko Antero Haavio (3. heinäkuuta 1904 Tottijärvi – 27. toukokuuta 1984 Turku) oli suomalainen pappi, teologian kunniatohtori, runoilija, virsirunoilija ja kirjailija.
Tottijärvellä syntynyt Haavio kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta keväällä 1923 ja vihittiin papiksi 23. heinäkuuta 1926. Hän avioitui Kaisa Olivia Weckströmin kanssa, toimi alkuun rykmentinpastorina muun muassa Lappeenrannassa ja hoiti sen jälkeen viisi vuotta, 1930–1935, Vehmaan kappalaisen virkaa. Haavio palasi lapsuutensa kotipappilaan vappuna 1935 ja toimi Yläneen kirkkoherrana viisitoista vuotta, osan ajasta Mynämäen rovastikunnan lääninrovastina. Sota-aikana Haavio nimitettiin Itä-Karjalan Sotilasesikunnan opettajaleirille lehtoriksi (1942–43) ja Syvärille 5. Divisioonan pastoriksi vuonna 1944. Haavio muutti perheineen, johon kuuluivat myös kolme lasta, Hemminki, Antti ja Annikka, helmikuussa 1950 Turkuun toimiakseen Maarian seurakunnan kirkkoherrana. Hän hoiti nopeasti kasvavaa Maarian esikaupunkiseurakuntaa eläkkeelle siirtymiseensä, elokuuhun 1969, asti. Haavio tunnettiin lahjakkaana puhujana sekä helposti lähestyttävänä sielunhoitajana: ”Ole saarnatuolissakin tavallinen ihminen ja tavallisena ihmisenä pappi.” Jaakko Haavio oli Turussa myös kirkollinen kulttuurivaikuttaja, uskonnon oppikirjan tekijä, kirkolliskokouksen jäsen, aktiivitoimija eri valiokunnissa ja komiteoissa sekä pappisliiton johtokunnassa ym. Hän sai teologian kunniatohtorin arvon vuonna 1973. Jaakko Haavio kuoli Turussa 27. toukokuuta 1984 80-vuotiaana.
Haavion kolmannesta runokokoelmasta Ikikevät vuonna 1947 tuli läpimurto, ja se luettiin uskonnollisen lyriikkamme uudistajaksi. Kahden vuoden päästä 1949 seurasi runokokoelma Syystaivas, josta arvostelu totesi: ”Todella, olisivatpa kaikki papit tällaisia, niin kyllä pakanat pian maailmasta loppuisivat.” Vuonna 1956 ilmestyi runokokoelma Suven maa. Sen arvioitiin merkitsevän suomalaisen uskonnollisen lyriikan huippua. Haavio julkaisi kaikkiaan lähes sata teosta, kuten lastenrunoja, hartauskirjoja, tutkielmia ja muistelmia. Jo vuonna 1938 ilmestyi romaani Siionin vanki, romaani elävästä toivosta. Kirjasta otettiin neljä painosta ja se käännettiin myös ruotsiksi ja tanskaksi. Jaakko Haavion veli oli Martti Haavio, runoilijana P. Mustapää.
Haavio kutsuttiin virsikirjan lisävihkokomitean puheenjohtajaksi 1958–1962. Haavion mukaan hänen tehtävänään oli tuoda virsikirjaan Raamatun opetukset siitä, miten Jumalaa voidaan palvella tavallista työtä tehtäessä. Lisävihko sisälsi nelisenkymmentä virttä, joista kymmenen oli Haavion sepittämiä. Nykyisessä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa vuodelta 1986 Haavion virsiä on kaksitoista, hänen kääntämiään kolmetoista ja uudistamiaan seitsemän. Virsiä syntyi lisää, kun Haaviolle rakkaan ”heränneen kansan” Siionin virsien uudistamiskomitea nimitettiin lokakuussa 1965. Uudistetut Siionin virret ilmestyivät 1972. ”Kestävintä, sukupolvesta toiseen säilyvää Haavion mittavassa kirjallisessa elämäntyössä edustaa virsirunous”, arvioitiin Haavion tuotantoa kokonaisuudessaan hänen kuolemansa jälkeen.
Jaakko Haavio oli sekä pappi että runoilija, hänen mielestään runoilijalla ja papilla ei ollut eroa. Silti runolla ja saarnalla oli ero. Saarna pyrki tietoisesti vaikuttamaan, kun taas runo ei, hän sanoi. Mutta jos runo siitä huolimatta vaikutti, vaikutus oli voimakkaampi kuin saarnalla. Runossa ei saanut olla yhtään turhaa sanaa.
Haavion kirjoittamiksi omiksi virsiksi nykyisessä vuoden 1986 virsikirjassa on kirjattu:
Haavion suomentamiksi v.1986 virsikirjassa mainitaan virret:
Haavion uudistamiksi on virsikirjassa 1986 kirjattu virret:
| ||||||||||||||||||||||
