Ina Blenda Augusta Lange (14. joulukuuta 1846 Helsinki – 23. lokakuuta 1930 Kööpenhamina), o.s. Forstén, salanimeltään Daniel Sten, oli suomalaissyntyinen pianisti, musiikkihistorioitsija ja kirjailija. Lange luetaan suomalaisiin 1880–1890-lukujen realisteihin, mutta häntä tunnetaan varsin vähän Suomessa, mahdollisesti siksi että hän loi uransa ja julkaisi useimmat teoksensa ulkomailla.[1]
Ina Forstén syntyi Helsingissä joulukuussa 1846. Hänen isänsä Johan August Forstén työskenteli tullilaitoksen asessorina.[2][a] Äitinsä Augusta Fredrica Wilhelminan (o.s. Danielson) kautta hän oli historioitsija ja poliitikko Johan Richard Danielson-Kalmarin serkku.[3] Isän ja äidin puolen serkkuja[4] olivat laulajat Filip Forstén ja Anna Forstén[5] sekä isän puolelta pikkuserkkuja Pietarin yliopiston professori, historioitsija Georg August Forstén sekä eläinsuojelija T. K. Forstén. Kääntäjä ja kirjailija Elin Forstén oli hänen sisarensa.[6]
Ina Forstén sai aluksi opetusta kotiopettajalta ja kävi sitten Helsingin valtiollistaa ruotsinkielistä tyttökoulua, missä hänelle kieli- ja reaaliaineita opetti 1850-luvulla säveltäjä-kielentutkija Karl Collan ja musiikkia urkuri-säveltäjä Rudolf Lagi.[7] [b] Tämän jälkeen hän jatkoi opintojaan Julie Reyersin ”korkeammassa tyttökoulussa” (höhere Töchterschule) Berliinissä.[8]
Forstén opiskeli musiikkia Berliinin konservatoriossa vuosina 1870–1871 opettejanaan Carl Tausig. Hän jatkoi opintojaan Moskovan konservatoriossa opettajinaan muun muassa Nikolai Rubinstein[9] ja Pjotr Tšaikovski.[10] Moskovassa ollessaan Ina Forstén ja Sebastian Gripenberg kihlautuivat salaisesti[11], joskin hän tapaili samalla jo tulevaa aviomiestään Algot Langea.[12]
Ensiesityksessään orkesterin solistina lokakuussa 1873 Forstén esitti Beethovenin kolmannen pianokonserton, mutta suurelle yleisölle hän tuli tunnetuksi varsinkin liedpianistina sekä varhaisena suomenkielisten liedien säveltäjänä.[13] [c] Vuosina 1875—1877 hän toimi pianistina Emmy Achtén ja Ida Basilierin kiertueilla.[14]
Basilierin kiertueen tauolla keväällä 1875 Forstén tutustui Tukholmassa August Strindbergiin.[15][16] [d] Strindberg mainitsee Forsténin omaelämäkerrallisessa teoksessaan, joskaan ei nimeltä.[17] [e] Yhteiset konsertti- ja teatterikäynnit sekä puistokävelyt, joista Ina Forstén kirjoitti perheelleen, aiheutti perheelle tarpeen tutkiskella avioliiton mahdollisuuksia: Johan August Forstén matkusti loppukesästä 1875 Tukholmaan Strindbergia tapaamaan.[18] Kirjailija itse ei ollut lainkaan sitoutumishaluinen, vaan kuvaili kirjeissään isää pieneksi ukkeliksi, joka on ”en karikatyr av en karikatyr”.[19] Täysin tuulesta temmattu ei luulo Strindbergin ihastuksesta kuitenkaan ollut.[20][21]Tilanne muuttui, kun eräällä kävelyretkellä Ina Forstén tutustutti kirjailijan tulevaan vaimoonsa Siri von Esseniin.[22] Muutama kuukausi tapaamisen jälkeen Strindberg selitti lähtevänsä Pariisiin selvitäkseen rakastumisesta Forsténiin, vaikka tässä vaiheessa ihailun kohde jo olikin Siri von Essen.[23] Kun sitten Strindberg ja von Essen joulukuussa 1877 avioituivat, pienessä juhlajoukossa olivat Ina Forstén, nyt rouva Langena, sekä hänen aviomiehensä Algot Lange.[24]
Vuonna 1876[25] [f] Forstén meni naimisiin ruotsalaisen oopperalaulajan Algot Langen kanssa.[26]. Pariskunta asui jonkin aikaa Helsingissä, missä Algot Lange työskenteli. Vuonna 1878 Langet muuttivat Tukholmaan, kun Algot Lange pääsi Kuninkaalliseen teatteriin laulajaksi.[27] Avioliiton solmittuaankin Ina Lange jatkoi pianistinuraansa ja esiintyi niin Keski-Euroopassa kuin Skandinaviassakin. Säveltäminen kuitenkin ilmeisesti loppui avioliiton jälkeen ja muu konsertointi kuin puolison säestäminen hiipui nopeasti.[28] Lapsia pariskunnalla oli kolme: Einar (1877), josta tuli lääkäri Tukholmassa, Hjalmar (1878), josta tuli insinööri Pietarissa ja Åke Mortimer (1884), joka työskenneltyään Amerikassa rautateillä teki pitkiä tutkimusmatkoja Etelä-Amerikkaan ja kirjoitti matkoistaan nimellä Algot Lange.[26]
Ruotsissa asuessaan Lange ilmeisesti kiinnostui naisasialiikkeestä,[29][g] johon oli jo Suomessa tutustunut. Hän kirjoitti nimimerkillä Aino Valvojaan 1883 laajan 11-sivuinen artikkelin "Ruotsalaisia naiskirjailijoita" siitä, miten naisiin suhtaudutaan julkisuudessa.[30][h]
1880-luvulla alkoi Langen varsinainen kirjallinen ura novellikokoelmalla Bland ödebygder och skär (1884; suom. Erämaan ja saariston tarinoita, 1886), jonka hän julkaisi salanimellä Daniel Sten[31] [i] kuten muunkin kaunokirjallisen tuotantonsa.[32][j] Kokoelman novellit on kirjoitettu 1880–1884; kunkin perässä on kirjoitusvuosi. Kuvauksen kohteena ovat suomalainen saaristo ja maaseutu ja niiden ihmiset. Runebergiläisen idealistisen kansankuvauksen sijaan Lange esittää ihmiset varsin realistisessa ja kaunistelemattomassa valossa. Esimerkiksi novellissa ”Frost” (’Halla’) viitataan kriittisesti J. L. Runebergin runoon ”Saarijärven Paavo”[33][k]. Novellissa Ett godt samvete esitystapana on ylimmän yhteiskuntaluokan rappeutuneisuutta ja moraalittomuutta kuvaava melodraama[34] ja kertomuksessa I ödemark yläluokka rinnastuu metsänpetoihin.[35] Novellissa Lyx Lange kokeilee jo ensimmäisen romaaninsa prostituoitu-teemaa, missä päähenkilöä ei syyllistetä.[36]
Pian novellikokoelman jälkeen ilmestyi Langen ensimmäinen romaani Sämre folk (’Huonompaa väkeä’, 1885),[37] [l] jota on pidetty hänen pääteoksenaan.[38][m] Romaanin päähenkilönä on laulaja ja prostituoitu Nadja,[39][n] joka viettelee ja käyttää hyväkseen miehiä.[40] Nadjan luonteen pohjustuksena kuvataan myös hänen äitiään ja tämän epäonnistunutta avioliittoa. Sisältönsä ja vahvan naturalisminsa vuoksi teosta on verrattu Émile Zolan kuuluisaan Nana-teokseen.[41] Langen romaani oli kannanotoiltaan poikkeuksellinen, koska se ei ota selvästi kantaa naisen asemaan eikä esitä seksityöntekijää miesten uhrina.[42] Tässä teos eroaa naisen seksuaalisuutta käsittelevistä Wendla Randelinin Den Falna[43] ja Minna Canthin Salakari-romaaneista ja Alexandra Gripenbergin kaksinaismoralismia vastaan hyökkäävästä Kärrmark-teoksesta.[44]
Lange julkaisi Daniel Stenin nimellä vielä neljä muuta kaunokirjallista teosta: Tanskassa ilmestyneen romaanin En skaebne (’Kohtalo’, 1887), kertomuksen Med kärlek! (’Rakkaudella’, 1888), uskonnollis-eroottisia aineksia sisältävän ja kaksinaismoraalia kritisoivan romaanin Luba (1889)[45][o] ja novellikokoelman Berättelser från Finland (’Kertomuksia Suomesta’, 1890). Ne jatkoivat realistista ja naturalistista linjaa, mitä korostaa esimerkiksi Luba-romaanin alaotsikko "En studie", kokeellisen romaanin mukainen tutkielma siitä, miten perimä vaikuttaa päähenkilöön. Lubassa näkyy kiinnostus psykopatologiaan ja siinä kuvataan päähenkilön uskonnollis-eroottista hysteriaa.[46] Romaani onkin lahkolaisliikkeiden ja uskonnollisuuden kritiikkiä,[47] missä päähenkilöiden kohtalot ilmaisevat kirjailijan näkemyksen uskovaisista epänormaalina yksilöinä, joiden patologisella tunne-elämällä on seksuaaliset syynsä.[48]
Esikoiskokoelmaa lukuun ottamatta Langen teoksissa on kaupungilla vahva rooli.[49]Pääteoksessaan Sämre folk Helsingistä annetaan voimakkaasti venäläisväritteinen kuva, kun taas suomen- ja ruotsinmieliset saadaan näyttämään hieman koomisilta.[50]
Näytelmäkirjailijana Lange debytoi 1890, tällä kertaa omalla nimellään. Svenska teatern esitti hänen yksinäytöksisen huvinäytelmänsä Kurerad.[51] Näytelmälle povattiin valoisaa tulevaisuutta.[52]
Lange kirjoitti myös lehtiin, usein musiikkiaiheisia kirjoituksia, mm. Sofi Menteristä, entisestä opiskelutoveristaan Berliinin ajoilta: Lange kertoo elävästi konsertista sekä sen jälkeisistä aamuyöhön kestäneistä jatkoista.[53] Lisäksi hän kirjoitti näytelmiä, aiheina mm Carl Michael Bellman ja Lola Montez.[54] Daniel Sten -nimen ohella hän käytti nimimerkkejä Daniel Stern, Aino, -U, -a-dt ja -A-dt. 1880-luvun puolivälissä Åbo Tidning -lehdessä ilmestyi Langen ulkomailta kertovia kirjeitä ja ainakin yksi jatkokertomus Daniel Stenin nimellä. Varsinaisen skuupin hän onnistui saamaan haastateltuaan aikansa kuuluisinta näyttelijää Sarah Bernhardtia Tukholmassa miehensä työpaikalla. Helsingfors Dagblad julkaisi sen 22.6.1883 nimellä Daniel Sten.[55]
Vaikka miessalanimien käyttö on nähty usein piiloutumisena ja naiseuden peittämisenä, Daniel Stenin salanimen käyttäjä lienee ollut siihen aikaan jo tiedossa. Vuonna 1885 Langen nimi mainittiin julkisesti lehdessä hänen salanimensä yhteydessä[56] ja 1889 Daniel Stenin nimellä julkaistun Luban alkupuheen allekirjoitus oli I.L.[57]Vaikka Lange julkaisi teoksia vain ruotsiksi ja tanskaksi, hän oli osasi niiden lisäksi ainakin suomea, venäjää, saksaa, ranskaa ja englantia.[54]
Vuonna 1885 Lange ja hänen miehensä muuttivat Kööpenhaminaan.[58][p] Siellä Lange pääsi hoviin kamaripianistiksi ja tuli samalla sotkeutuneeksi hovidiplomatian juoniin. Hän opetti musiikkia kruununprinssi Fredrikin lapsille ja toimi prinssi Haraldin opettajana. Lange joutui usein kosketuksiin kruununprinssi Fredrikin, Venäjän keisarinnan veljen, ja koko kuninkaallisen perheen kanssa.[59]
Kun Langen serkun J. R. Danielson-Kalmarin Suomen autonomiaa puolustava kirja 1890 ilmestyi ja sen levittäminen Venäjälle kiellettiin, heräsi kysymys, kuinka kirja saataisiin keisari Aleksanteri III:n käsiin.[60][q] Silloin Langen kautta avautui mielenkiintoinen mahdollisuus: Danielson-Kalmari ja hänen avustajapiirinsä lähettivät artikkeleita ja muistioita Langen avustuksella Tanskan kruununprinssille, joka sitten toimitti niistä ainakin suurimman osan sisarelleen ja langolleen.[61][r] Tähän tehtävään Lange valikoitui paitsi sukulaissuhteiden vuoksi, myös koska hän oli jo aiemmin ollut vanhojen fennomaanien suuri ihailija sekä ryhtynyt käymään kirjeenvaihtoa poliittisista asioista Agathon Meurmanin kanssa.[62] Lange myös puhui politiikkaa eikä tyytynyt toimimaan vain lähettinä: hän toi esiin muun muassa Suomen sananvapaus- ja venäläistämistilannetta kuningas Kristian IX:lle,[s]keskusteli asioista Itävallan suurlähettilään puolison kanssa heidän soittaessaan Chopinia ja onnistui lähettämään Leo Mechelinin kirjan Saksan sotilasattashean kautta Kreikan kruununprinssille, joka oli keisariperheen sukulainen ja ystävä.[63] Tanskan pääministerin J. B. S. Estrupin luona Lange teki tuttavuutta Venäjän lähetystösihteerin, kreivi Tšerbatševin kanssa ja lähetti tälle Danielson-Kammarin ja Mechelinin Suomen asemaa puolustavia kirjoja.[64] Tanskan ulkoministeriön johtajan P. Wedelin kanssa Lange kävi kruununprinssin toiveesta pitkiä ja yksityiskohtaisia keskusteluja samasta aiheesta.[65]
J.R.Danielsonin lisäksi myös Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli kirjeenvaihdossa Langen kanssa ja lähetti laajan poliittisen muistion Kööpenhaminaan sekä Langen luettavaksi että myös edelleen toimitettavaksi.[66] Tässä erittäin salaisessa muistoissaan hän toi esiin ruotsin kielen vastaisen taistelun onnistumisen vaikutukset Suomen turvallisuuden edistämiseen.[67] Lange, joka tunsi Tanskassa ja koko Skandinaviassa kytevän syvän epäluulon fennomaaneja kohtaan[68], epäili muistion kruununprinssille toimittamisen järkevyyttä ja Yrjö-Koskinen pyysikin palauttamaan kirjoituksensa.[69] Kööpenhaminasta Lange raportoi, kuinka kieliriita ja fennomania vähensivät siellä Suomea kohtaan tunnettua myötätuntoa.[70][t] Joskus hän mainitsi, kuinka "Sasha-setä ja Minnie-täti" (keisaripari) seurasivat sydämeenkäyvällä levottomuudella Suomen kysymystä. Lisäksi Lange koetti tahollaan edesauttaa suunnitelmaa oppilaansa prinsessa Louisen ja Venäjän kruununperillisen Nikolain avioliitosta. Prinsessan äiti tunsi vastenmielisyyttä ortodoksista uskontoa kohtaan, ja tätä tunnetta Lange pyrki hälventämään.[71] Avioliittoaie ei toteutunut.[72][u]
Langen poliittinen toiminta Kööpenhaminassa ei rajoittunut vain kirjeiden ja muistioiden välittämiseen, vaan hän otti myös aktiivisesti kantaa venäläistämistoimia ja sortopolitiikkaa vastaan. Tavatessaan kuninkaanlinnassa Venäjän tsaarin ja keskustellessaan tämän kanssa hän ei peitellyt venäläisen politiikan suomalaisissa aiheuttamaa tyrmistystä. Samalla hän kuitenkin varoi kritisoimasta tsaaria itseään.[73] Lisäksi vuonna 1900 Lange kiersi Aina Mannerheimin kanssa konsertoimassa ja keräämässä esiintymisillä rahaa kansansivistystyön hyväksi.[74] Marraskuussa 1900 kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi heiltä konsertoinnin, mutta Lange ja Mannerheim onnistuivat kuitenkin ovelasti kiertämään määräyksen.[v] Ruotsalaisessa lehdistössä asiaa käsiteltiin laajasti[w] ja kun nämä konsertit muitta mutkitta otsikoitiin esimerkiksi nimellä ”lehti Bobrikovin kauhurykmentin historiasta”, tuli konserttien vastarintaluonne selkeästi esiin.[75]
Vuonna 1892, kun kato oli koetellut Suomea, Lange kirjoitti nuoruuden rakastettunsa Sebastian Gripenbergin veljelle, senaatin kansliatoimikunnan päällikölle Johannes Gripenbergille tarjoutuen järjestämään Tanskassa keräyksen Suomen hyväksi. Gripenberg torjui ajatuksen viitaten jo aloitettuihin kotimaisiin avustustoimiin. Vastauskirjeessään Gripenberg sivusi myös polttavan ajankohtaista kysymystä Suomen tullijärjestelmän sulauttamisesta venäläiseen ja toi esiin ilonsa tämän venäläistämistoimen raukeamisesta.[76]
Ina Langen omanarvontuntoa ja kuuluisuutta kuvaa hyvin Elli Tompuri: Lange oli pyytänyt tätä kirjoittamaan itselleen ja kertonut, että nimi ja osoitteeksi ”Köpenhamina” riittävät kirjeen varmaan perilletuloon.[77]
Ina ja Algot Lange erosivat vuonna 1898,[78] [x] ja sen jälkeen Lange alkoi kiinnostua musiikin historiasta:[79][y] hän ryhtyi käyttämään historiallisia soittimia, muun muassa spinettiä[80] sekä klavikordia[81] ja toi esimerkiksi vuoden 1900 Suomen kiertuetta varten useita museosoittimia, vanhimpana n vuonna 1670 rakennettu klavisymbaali[82]. Vaikka Lange erityisesti huomautti, ettei näitä historiallisia soittimia tulisi arvioida nykypäivän (siis vuoden 1900) vaatimuksilla,[83] konserttiarviossa pidettiin ääntä aivan liian heiveröisenä ja kehotettiin tallettamaan vanhat soittimet museoihin.[84] Tanskassa säveltäjä Robert Henriques arvosteli helmikuussa 1899 kovin sanoin Langen historiallisia konsertteja: tyylittömyyden, asujen ja kappalevalintojen lisäksi Henriques katsoi raskauttavaksi tämän likeiset välit Tanskan hoviin.[85]
Lange julkaisi 1910–1930-luvuilla useita musiikin historiaan ja henkilöihin liittyviä teoksia, tällä kertaa omalla nimellään. Vuonna 1913 Tukholmassa julkaistun kirjan Skilda tiders musikmästare loppuosa käsittelee suomalaista musiikkia ja säveltäjistä Armas Järnefeltin ja Erkki Melartinin ohella suurimman sivumäärän saa Jean Sibelius. Viimeinen teos ilmestyi hänen kuolinvuonnaan 1930. Avioeronsa jälkeen Lange oli musiikintutkija, luennoitsija ja tietokirjailija; se, ettei hänen sukupolvensa nainen voinut saada yliopistokoulutusta, ei estänyt häntä tekemästä tutkimusta.[86]
Lange sai 1918 4. luokan Vapaudenristin[87]ja ennen kuolemaansa hän ehti saada myös uuden kunnianosoituksen syntymämaastaan: Suomen valtion kunniamerkin.[88]
Lange jäi Kuolemansa jälkeen paljolti unohduksiin Suomessa, erityisesti kirjailijana.[89][z] Osasyy lienee, että Langen teoksia julkaistiin useassa maassa: Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa. Toisaalta hänen teoksensa eivät aikoinaan herättäneet erityisen suurta huomiota. Arvid Mörne nosti Langen esiin tutkielmassaan vuonna 1939, mutta vasta 1980-luvulta lähtien feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut Langen yhdeksi merkittävistä suomalaisista realisteista.[90][aa] Vasta vuonna 2010 julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi hänen romaaninsa ”Huonompaa väkeä”.
Langen poliittinen toiminta Kööpenhaminassa jäi myös unohduksiin vuosiksi. Danielson-Kalmari pyysi suurlakon 1905 jälkeen saada lähettämänsä kirjeet ja muistiot takaisin.[91] Poliittinen tilanne oli muuttunut ja vaaleissa myöntyväisyyspolitiikka oli kärsinyt tappion sysäten Danielson-Kalmarin oppositioon. Kirjeiden avulla olisi ollut mahdollista todistaa, että hän ja muut vanhasuomalaisen puolueen johtohenkilöt olivat kulisseissa toimineet Suomen hyväksi.[92] Danielson-Kalmarin kuolema vuonna 1933 esti hänen aikeen kirjoittaa teossarjaansa ”Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen” kuvauksen yhteyksistään Tanskan kruununprinssiin ja sitä kautta keisari Aleksanteri III:een —hän ehti vain kuolinvuoteellaan kertoa siitä tyttärelleen.[93]
Fil.tri Taimi Torvinen on vuonna 1967 ensi kerran tuonut julkisuuteen Langen ”merkittävän panoksen entisen kotimaansa puolustamisessa”.[94] Professori Matti Klingen mukaan ”Ina Langen ja Danielsonin hovidiplomatia kuuluu suurruhtinaskunnan historian harvoihin dramaattisiin ja jännittäviin afääreihin”.[95]
»Elämä on näyttänyt minulle hampaitaan — Jumalan kiitos, että lapsuuteni oli onnellinen, nuoruuteni kaunis ja aurinkoinen ja rakastettava vanhempieni koti, muuten en tietäisi, mitä aurinko on.(Lille 1958, s. 248)»
»En ole tiedemies, vaan kauneudenetsijä. Haluan tuottaa iloa sillä, mihin kykenen, omalla vaatimattomalla tavallani. Musiikkia pidän elämäni suurimpana nautintona. Minulle on ollut suuri ilo saada soittaa vanhoilla soittimilla. Miten ihanaa onkaan saada kuuluviin noita hauraita säveliä, jotka ovat kätköissä noissa vanhoissa instrumenteissa ja loihtia niiden mukana esille se aika ja se tunnelma, johon ne kuuluvat. Nämä pienet hienot menuetit, gavotit ja miellyttävät laulut ovat tuottaneet minulle suurimman tyydytykseni. Ne ovat vieneet musiikin iloa kansankerroksille, joilta puuttuu valo ja ilo elämästä.”[79]»
|