Herman Gregorius Gummerus (24. joulukuuta 1877 Pietari, Venäjän keisarikunta – 18. heinäkuuta 1948 Helsinki) oli suomalainen antiikintutkija (historioitsija), diplomaatti, varhainen itsenäisyysaktivisti ja jääkäriliikkeen aktivisti.[1] Hän oli vuosina 1918–1919 Suomen asiainhoitaja ja Finnpapin edustaja itsenäistyvässä Ukrainassa Kiovassa.lähde?
Gummeruksen vanhemmat olivat rautatieinsinööri, liikennejohtajan apulainen Herman Erik Gummerus (1841–1892)[2] ja Olga Elisabeth Krook. Hänen sisarensa oli taidemaalari Olga Gummerus-Ehrström. Herman Gummerus oli naimisissa vuodesta 1905 Alexandra Hedenbergin kanssa.[3] Heidän poikansa oli Herman Olof Gummerus.[1] 1904 Gummerusta epäiltiin osallisuudesta Kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan. Hän ei osallistunut Eugen Schaumaninn tekoon, mutta oli mukana toisessa murhahankkeessa.
Herman Gummerus valmistui ylioppilaaksi Vaasan lyseosta vuonna 1895 ja filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1899, maisteriksi 1900, lisensiaatiksi 1907 ja tohtoriksi 1910.[3]
Gummerus väitteli vuonna 1906. Väitöskirja Der römische Gutsbetrieb als wirtschaftlicher Organismus nach den Werken des Cato, Varro und Columella käsitteli roomalaista suurtilataloutta.[1] Vielä tässä työssään hän käytti lähteinään antiikin auktoreita, mutta Rooman valtakunnan talouselämää tutkiessaan hän kiinnostui pian myös arkeologisesta ja epigrafisesta aineistosta. Laajassa katsauksessa Rooman valtakunnan teollisuudesta ja kaupasta, joka ilmestyi Pauly-Wissowan Realenzyklopädiessä vuonna 1916,[4] Gummerus käytti ensimmäisenä keramiikkaa, tavaraleimoja ja ikonografista aineistoa systemaattisesti. Gummerus jäi kuitenkin myöhemmin Michael Rostovtzeffin varjoon. Tämän amerikkalais-venäläisen tutkijan magnum opus, The Social and Economic History of the Roman Empire (1926), julkaistiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.lähde?
Gummerus oli ensimmäisen maailmansodan aikana suomalaisten itsenäisyysmiesten edustajana Tukholmassa ja Berliinissä. Hän sai tehtäväkseen ottaa 1914 yhteyttä Saksaan, ja lähinnä hänen ansiostaan tehtiin tammikuussa 1915 sopimus Saksan kanssa jääkärijoukon (pfadfinderien) lähettämisestä. Vuonna 1916 Gummerus oli Suomen edustajana Sveitsissä Lausannessa pidetyssä Venäjän sorronalaisten kansojen edustajien kokouksessa. Kokouksessa perustettiin Venäjän vieraskansojen liitto, joka pyrki tiedottamaan ulkomailla näiden kansojen tilanteesta ja vapauspyrkimyksistä. Gummerus toimi liiton Tukholmassa sijainneen sanomalehtitoimiston hoitajana ja tutustui tässä työssä sekä Keski-Eurooppaan tekemillään matkoilla muun muassa ukrainalaisten edustajiin. Hänet nimitettiin elokuussa 1918 Suomen edustajaksi Ukrainaan.[5]
Gummerus aloitti diplomaattiuransa lähetystöneuvoksena Tukholmassa, ja sen jälkeen hän oli Suomen Rooman-lähettiläänä. Hän luopui diplomaattiurastaan vuonna 1925 ja toimi sen jälkeen tutkijana ja vuosina 1933–1947 Helsingin yliopiston yleisen historian professorina.[3]
Gummerus on eniten kansainvälistä huomiota ja keskustelua herättäneitä suomalaisia antiikintutkijoita. Hän sai jo Helsingissä vankan klassillisen filologian koulutuksen mutta hankki antiikin historian koulutuksen Berliinin yliopistossa Eduard Meyerin johdolla. Kansainvälisen tutkijamaineensa hän loi antiikin talous- ja sosiaalihistorian alalla.lähde?
Gummerus toimi myös Itsenäisyyden liitossa, jonka kannattajat erkaantuivat Akateemisesta Karjala-seurasta 1920. Hän osallistui myös 10. huhtikuuta 1932 Isänmaallisen kansanliikkeen perustamista suunnittelevaan, Erkki Räikkösen koolle kutsumaan tilaisuuteen sekä kansanliikkeen perustamista valmistelevaan työryhmään. Isänmaallinen kansanliike ry. aloitti toimintansa 14. kesäkuuta 1932.lähde?
Gummerus kirjoitti Ukrainan-kokemuksistaan kirjan Ukrainan murrosajoilta (1931). Hän kritisoi Saksaan nojautunutta politiikkaa sekä samalla myös Suomen senaatin saksalaissuuntaista politiikkaa sikäli, että kirjassaan hän esittää Saksan politiikan tosiasiallisen heikkouden Ukrainassa.lähde?
| ||||||||||||||||||
